17.2.2022

Veronmaksajat 1947–2022

Lue miten julkisista menoista huolestuneesta herrakerhosta kehittyi laajapohjainen kansalaisjärjestö.

Tästä löytyy historiikki Veronmaksajain Keskusliitto 1947–2022

Tervetuloa tutustumaan Veronmaksajain Keskusliiton historiaan.

Liitto vietti 75-vuotissyntymäpäiviään vuonna 2022. Juhlavuoden kunniaksi päätimme teettää liiton synnystä, kasvusta ja kehityksestä ensimmäisen kokonaisvaltaisen historiateoksen, jonka on kirjoittanut filosofian tohtori Jouni Yrjänä. Tällä sivulla voit tutustua valikoituihin otteisiin kirjasta.

Vuosien kuluessa liiton toimintatapa ja rooli yhteiskunnassa on muuttunut. Voimakkaan kasvun, toimintamuotojen vakiintumisen ja myös ympäröivän yhteiskunnan kehittymisen myötä toimintaa harjoitetaan tänään luonnollisesti toisella tyylillä kuin kuohuvina pioneerivuosina. Jokainen aikakausi vaatii oman lähestymistapansa.

Toisaalta liiton toiminnan keskeinen lähtökohta on edelleen sama kuin liittoa perustettaessa: veroa maksavan kansalaisen auttaminen ja puolustaminen sekä harjoittamalla määrätietoista edunvalvontaa että jakamalla käytännöllistä ja hyödyllistä tietoa verotuksesta ja yksityistaloudesta.

Veronmaksajain Keskusliiton taival kertoo vähintään yhtä paljon koko suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä sotien jälkeisenä aikana. Liiton historia on siten kurkistus koko Suomen lähihistoriaan – yhden kasvavan ja kehittyvän kansalaisjärjestön näkökulmasta.

Teemu Lehtinen
toimitusjohtaja

Veronmaksajaliikkeen varhaisvaiheet (1922–1965)

Mallia Ruotsista

Valtion menojen kasvu sekä toisaalta veropohjan muutokset ja verojen kiristyminen synnyttivät uudenlaista edunvalvontaliikehdintää eri puolilla Eurooppaa veronmaksajajärjestöjen muodossa. Ilmiö rantautui Suomeen Ruotsin kautta. Siellä suomalaisten finanssipiirien hyvin tuntema pankinjohtaja, varatuomari Marcus Wallenberg oli pääosassa Skattebetalarnas Förening -nimistä yhdistystä perustettaessa keväällä 1921.

Yhdistys tavoitteli säästeliäisyyttä veronmaksajien varojen käytössä ja oli puoluepoliittisesti riippumaton kansalaisten ja yritysten yhteenliittymä. Yhdistyksellä oli ulkomaisia esikuvia, mutta ennen kaikkea sen syntyyn vaikutti julkishallinnon kasvu ja valtion voimakas sääntely sotavuosina. Myös demokratian läpimurto asetti perustajien mukaan lisävaatimuksia julkistalouden tarkastukselle.

Vuoden 1919 hallitusmuodon mukaisesti ylintä valtaa Suomessa piti talousasioissakin eduskunta, jossa liikemaailmaa ymmärtävien puolueiden kannatus jäi suhteellisen heikoksi. Liikemiesten ja kansantalouden asiantuntijoiden piirissä huolestusta herätti erityisesti suurten puolueiden maalaisliiton ja sosialidemokraattien kouluttamattomien edustajien puheet ja heidän kykynsä ymmärtää monimutkaisia taloudellisia kytköksiä.

Liike-elämän edunvalvonta haki itsenäistymisen jälkeen uusia muotoja. Kauppiasyhdistyksistä oli muodostettu kauppakamareita ja niiden yhteisiä tavoitteita ajamaan Keskuskauppakamari vuonna 1918. Samana vuonna perustettiin Suomen puunjalostusteollisuuden Keskusliitto ja vuonna 1921 Suomen Tuontiteollisuusliitto (myöhempi Suomen Teollisuusliitto). Näissä järjestöissä sekä liikepankeissa heräsi halu kehittää yhteistä edunvalvontaa veronmaksajaliikkeen muodossa myös Suomessa.

1940-luvun puolivälissä vetovastuun hankkeesta otti Helsingin kauppakorkeakoulun rehtorin O. V. Louhivuoren johtama toimikunta. Alkuperäinen, 1920-luvulla perustettu ja toimintansa pian lopettanut veronmaksajayhdistys oli edelleen yhdistysrekisterissä. Näin ollen sen elossa olevat hallituksen jäsenet pitivät kokouksen ja valitsivat varmuuden vuoksi yhdistykselle uuden hallituksen. Kun Veronmaksajain Keskusliitolle oli näin jo kirjoitettu säännöt, valittu jäsenet liiton valtuuskuntaan ja tiedusteltu ehdokkaat hallitukseen sekä puheenjohtajaksi, pidettiin sen perustava kokous Suomen Pankissa 30.12.1946. Yhdistysrekisteriin liitto merkittiin 8.1.1947.

Riippumaton joka suuntaan

Veronmaksajain Keskusliiton hallitusta muodostettaessa siihen pyrittiin saamaan mahdollisimman monipuolinen edustus erilaisista eturyhmistä. Samalla tavalla muodostettiin laaja valtuuskunta, joka jatkossa ainakin muodollisesti nimittäisi hallituksen jäsenet. Valtuuskunnan kokoonpanossa huomioitiin ”maan eri osat, suomen- ja ruotsinkieliset, työnantajat ja palkannauttijat, yksityisyrittäjät ja osuustoiminta, tukku- ja vähittäiskauppa, maataloustuottajat ja metsänomistajat, säästäjät, vakuutustoiminta ja kuluttajat”.

Hallintorakenne esti tehokkaasti mahdolliset kaappausyritykset. Muodollisesti liitto oli riippumaton etujärjestöistä ja puolueista. Liiton asiakirjoissa ei koskaan mainittu esimerkiksi hallituksen jäsenien viiteryhmää, vaan heitä tituleerattiin neutraalisti koulutukseen tai työasemaan viitaten.

Liitto katsoi valvovansa veroja maksavan liike-elämän ja yksityishenkilöiden etuja suhteessa julkishallintoon ja poliittisiin instituutioihin. Liitto vastusti hallinnon ja julkisten menojen tarpeetonta kasvattamista. Samalla kun se kannusti säästäväisyyteen niin yksityisessä kuin julkisessa varainkäytössä, tuki se pääoman muodostusta ja liike-elämän vahvistamista.

Tuusulan kansalaisopiston johtaja Matti Kaleva valittiin vuonna 1948 liiton toimitusjohtajaksi ja pian myös vastaperustetun jäsenlehden Veronmaksajan päätoimittajaksi.

Veronmaksajat pyrki alusta asti antamaan neuvoja sekä jäsenilleen, että laajemmallekin yleisölle. Joulukuussa 1949 hallitus päätti valmistaa ohjeet veroilmoituksen täyttämiseksi ja käyttää mahdollisuuksien mukaan apuna myös radiota ja sanomalehdistöä. Jäsenet saivat täyttämisohjeet maksutta, mutta ohjeita myös myytiin hyvällä menestyksellä. Radiossa keskusteltiin veroilmoituksen täyttämisestä. Talvella 1951 liitto alkoi antaa neuvontaa myös puhelimitse.

Liiton teemat olivat hyvin näkyvillä lähes kaikkien sen ajan hallitusten ohjelmissa eli periaatteessa vaikuttaminen oli toiminut. Mutta sen ajan hallitukset olivat heikkoja ja jäivät lyhytikäisiksi.

Verotuksen kehityksessä ei tapahtunut liiton näkökulmasta mitään dramaattista. Palkansaajien välittömät verot suhteessa kansantuotteeseen olivat jonkin verran kohonneet. Verotuksen osuus bruttopalkasta oli jopa pienentynyt. Kunnallisveroäyrin keskihinta oli kohonnut kahdella pennillä noin 12 penniin veroäyriltä. Tulo- ja omaisuusverotuksen osuus kaikista valtion verotuloista oli pienentynyt hieman. Lapsilisä- ja kansaneläkemaksut olivat kasvaneet käytännössä nollasta kymmeneen prosenttiin.

Toimitusjohtaja Kaleva arvioi jälkeenpäin liiton onnistuneen edunvalvonnassa 1950-luvulla. Verorasitus ei kasvanut ja verotaulukoita tarkistettiin joka toinen vuosi.

Hyvinvointivaltion rahoituksen valvoja 1966–1990

Puolustusasemissa

Korkeasuhdanne nosti valtion ja kuntien verotuloja voimakkaasti. Kun samalla työllisyysmenot vähenivät, keveni valtiontalouden asema oleellisesti.

OECD:n katsaus, joka oli kannustanut Suomea rajoittamaan kotimaista kysyntää, oli samalla pahoitellut sitä, ettei veroja voitu vakautussopimuksen vuoksi korottaa. Myös valtiovallan taholta esitettiin näkemyksiä veronkorotusten välttämättömyydestä. Vuoden 1971 budjetti sisälsi polttoaineveron ja työnantajan sosiaaliturvamaksun korottamisen, joita Veronmaksajat piti omaksutun vakauttamislinjan vastaisina.

1950- ja 1960-lukujen vaikuttaminen muistutti säästäväisyyden tärkeydestä. Veronmaksajat kehotti kuntapäättäjiä nuukuuteen yhteisten varojen käytössä lahjoittamalle heille jättimäisiä punakyniä. (Pori, 1968)

Suomen talouden huolestuttavin piirre oli maksutaseen alijäämä. Veronmaksajien hallitus keskusteli helmikuussa 1971 Suomen Pankin pääjohtajan Mauno Koiviston ja valtiovarainministeri Carl Olof Tallgrenin ajatuksista käyttää veronkorotuksia välineenä ulkomaisen maksutasealijäämän keventämiseen. Veronmaksajat katsoi veronkorotukset tehottomaksi keinoksi helpottaa maksutasetta.

Alkuvuodesta 1968 viranomaiset tulkitsivat Veronmaksajain Keskusliiton liikevaihtoverovelvolliseksi niin sanotun miinuskirjan myyntitulojen johdosta. Hallituksen työvaliokunta pelkäsi, että, ”on myös olemassa vaara, että liitto joutuu jälkiverotuksen kohteeksi jo aikaisemmilta vuosilta. Tästä tulisi varsin suuri lasku. Tämä jälkiverotusvaara ilmeisesti poistuisi yhtiön perustamisen yhteydessä.”

Näin kehittyi nopeasti ajatus apuyhtiöstä, jolle siirrettäisiin liiton kustannus- ja julkaisutoiminta. Valtuuskunta siunasi Verotieto Oy:n perustamisen joulukuussa 1968. Yhtiön sadasta osakkeesta yksi merkittiin hallituksen puheenjohtajan ja yksi toimitusjohtajan nimiin, kuitenkin niin, että nämäkin osakkeet jäivät liiton haltuun.

Vuoden 1969 alusta toimintansa aloittaneen Verotiedon piiriin liitettiin liiton koko julkaisutoiminta ja myös veroneuvonta. Puolet liiton toimihenkilöistä siirtyi yhtiön palkkalistoille.

Liitto valmisteli vuoden 1977 aikana uutta verouudistusohjelmaa, jonka tuli sisältää myös jäsenhankintaa edistäviä vetonauloja. Toimitusjohtaja Kalevan ohjelmaluonnos viimeisteltiin hallituksen kokouksessa lokakuussa. Siinä todettiin tuloverorasituksen ankaruuden johtaneen enenevässä määrin verotettavien tulojen salaamiseen, veronkiertoon ja veropetoksiin.

Ohjelman mukaan liitto pyrki vaikuttamaan verotukseen ja verolainsäädäntöön siten, että kansantaloudelliset ja sosiaaliset näkökohdat tulevat mahdollisuuksien mukaan huomioon otetuiksi. Verolainsäädäntöä kehitettäessä oli erityisesti pidettävä silmällä veronmaksajan oikeusturvaa.

Liiton mielestä ”korkeat verot heikentävät myös kotitalouksien säästämismahdollisuuksia ja siten kiristävät rahamarkkinoita. Sijoitushalukkuus tuotannollisiin tarkoituksiin on heikentynyt, kun mm. ankara verotus tekee nämä sijoitukset monessa tapauksessa kannattamattomiksi. Etenkin perheyhtiöiden asema on viime vuosina tullut verotuksen takia suorastaan kestämättömäksi.”

1980-luvun tavoitteeksi liitto asetti kokonaisverotaakan alentamisen 1960-luvun puolivälin tasolle.

Kasvupyrähdys puhelinmyynnin voimalla

Matti Kaleva eläköityi keväällä 1983 lähes 35 vuoden palveluksen jälkeen. Viimeisessä Veronmaksajan pääkirjoituksessaan – kaikkiaan niitä kertyi hänen kirjoittamanaan peräti 244 kappaletta – Kaleva arvioi liiton saavutuksia. Hän muistutti, että yleinen kansalaismielipide, jonka voimistajana ja tulkkina liitto oli omalta osaltaan ollut, oli synnyttänyt ”hiljaisen verokapinan”. Se oli hänen mukaansa pakottanut päättäjät hyväksymään periaatteen, ettei kokonaisveroastetta käy enää korottaminen.

Toimitusjohtajana Kaleva esiintyi ulospäin korostetun puolueettomana. Vasta eläköitymisen jälkeen Helsingin kaupungin tilintarkastajan ominaisuudessa hänet mainittiin julkisuudessa liberaalisen kansanpuolueen miehenä.

Hallituksen valtuuttamana eroava toimitusjohtaja etsi itselleen seuraajan ja ehdotti tehtävään valtiotieteiden maisteri Jaakko Karia, jonka hallitus myös yksimielisesti valitsi marraskuussa 1982.

Vaurastuva Veronmaksajat toimi 1980-luvulta alkaen kuin menestyvä yritys. Kireän penninvenytyksen aika jäi taakse.

Syksyllä 1985 liiton uusi telemarkkinointikumppani rakensi valtakunnallisen asiamiesverkoston, joka toi puhelinmarkkinoinnin käytännössä koko maahan.

Liiton jäsenmäärä ylitti vuoden 1989 keväällä 100 000 rajan. Näistä yritysjäseniä oli runsaat 28 000. Jäsenmaksuista suunnilleen puolet tuli yrityksiltä. Ilta-Sanomat uutisoi tammikuussa 1990 Veronmaksajien hurjasta jäsenboomista. Lehti kertoi Jaakko Karin kiittelevän valtiovarainministeri ”Erkki Liikasta ja hallitustakin meidän parhaina jäsenhankkijoinamme”.

A-lehtien joulun aikaan 1990 toimeenpanema suoramarkkinointikampanja osoiterekisterinsä kautta toi liitolle yli 10 000 uutta jäsentä. Keväällä 1992 jäsenmäärä ylitti jo 150 000 rajapyykin. Holkerin hallituksen suuret verouudistukset pitivät kysyntää yllä sekä neuvonnassa että koulutuksessa.

Veronmaksajien konttorilla Kalevankadulla tuli henkilökunnan kasvun vuoksi tarvetta lisätiloille. Liitto kasvattikin merkittävästi omistustaan Kalevankatu 4:ssa Helsingin ydinkeskustassa.

Veronmaksaja-lehti, oli toimitusjohtaja Karin uudistuslistan ensimmäisiä asioita. Lehti oli Kalevan aikana tiedostettu tärkeäksi instrumentiksi jäsenten hankkimiseksi ja pitämiseksi. Lehden uudistamisesta puhuttiin aika ajoin, mutta varsin vähän saatiin aikaiseksi. Lehti oli jäänyt tyyliltään vanhahtavaksi ja sisällöltään kuivaksi.

Karin muutosohjelmassa kaikki lähti onnistuneesta ilmoitusmyynnistä, joka mahdollisti muut uudistukset. Näin syntyi positiivinen kierre lehdelle ja liitolle. Lehden levikki kasvoi Karin kahden ensimmäisen vuoden aikana 40 prosentilla. Veronmaksajan levikki ylitti vuoden 1988 alussa jo 93 000 rajan. Lehti mainostikin itseään Suomen suurimpana talousalan aikakauslehtenä.

Lehden nimenmuutosta oli pohdittu pitkään. Taloustutkimuksen vertailussa Veronmaksaja osoittautuikin huonommaksi vaihtoehdoksi. Esitetyistä nimistä kolme suosituinta olivat Rahat ja järki, Taloustaito ja Talouslehti, joista käyttöön valittiin Taloustaito. Ensimmäinen Taloustaito ilmestyi syyskuussa 1989.

Kari joutui kesäkuussa 1992 lomamatkallaan Espanjassa sairaalaan. Hän kertoi tapauksesta Taloustaidossa: ”Piti matkustaa perheeni kanssa Sevillan maailmannäyttelyyn, mutta matka katkesi Almerian kaupungissa – päässäni oli kaiketi joku verisuoni, joka ei enää kestänyt veropainetta.”

Toimitusjohtajan työkykyä heikensi ratkaisevasti aivosyöpä, jota ei voitu leikata. Kari kuitenkin työskenteli urhoollisesti voimiensa mukaan. Toimitusjohtajan vakava sairastuminen laittoi koko organisaation koville.

Korvaamattoman työpanoksen liiton kasvun eteen tehnyt Kari kuoli kesäkuun 22. päivä 1993, juuri kun liitto vietti perinteistä taksvärkkipäiväänsä. Tieto poismenosta saapui kesken tilaisuuden, mutta sitä ei kerrottu vieraille. Karin hautajaisiin osallistuivat liiton puheenjohtajisto, lähes koko henkilökunta ja pohjoismaisten veljesjärjestöjen toimitusjohtajat.

Kansalaisjärjestön toimenkuva kirkastuu 1993–2022

Toiminta ja vaikuttaminen ammattimaistuvat

Veronmaksajien seuraava toimitusjohtaja Heikki J. Perälä esitti tammikuussa 1996 kotitalouksien työllistämismahdollisuuksien parantamista säätämällä työnantajakulut vähennyskelpoisiksi verotuksessa.

Maan hallitus asetti työryhmän, joka esitti kesällä vaihtoehtoisia verovähennysmalleja. Veronmaksajien pettymykseksi jatkovalmistelujen pohjaksi otettiin verovähennysten sijaan sosialidemokraattien ja ministeri Arja Alhon ajama yritystukimalli.

1990-luvulla Veronmaksajat näkyi jo paljon enemmän katukuvassa. Kampanjointi esimerkiksi asuntolainan korkovähennysten puolesta kohdistui suoraan sen ajan ministereihin.

Perälän lausunnon mukaan ansiotulojen verotuksessa myönnettävä vähennys palkoista ja sosiaalivakuutusmaksuista oli ”ehdottomasti tehokkain, nopein ja hallinnollisesti kevein tapa luoda uusia työpaikkoja kotitalouksiin ja rajoittaa harmaata työntekoa kotitalouksissa”.

Veronmaksajien ajaman verovähennysmallin puolelle asettui muitakin järjestöjä sekä valtaosa poliittisista puolueista. Eduskunta päätti kesällä 1997 kaksivuotisesta kokeilusta, jossa kotitalousvähennysmallia sovellettiin Etelä-Suomen, Oulun ja Lapin lääneissä ja yritystukimallia Itä- ja Länsi-Suomen lääneissä. Liiton valtuuskunta vaati syksyllä 1997 verotuksen kotitalousvähennyksen ulottamista koko maahan.

Veronmaksajat muistutti vaalikauden 1999-2003 ohjelmassaan, että kotitalousvähennys purkaa tehokkaasti kaksinkertaista verokiilaa, joka oli estänyt kotitalouspalvelujen markkinoiden kehittymistä. Yritystukimalli sen sijaan oli kankea ja byrokraattinen. Kotitalousvähennys oli siksi laajennettava koko maahan ja säädettävä pysyväksi. Lipposen II hallitus esittikin syksyllä 2000 kotitalousvähennyksen säätämistä pysyväksi ja sen laajentamista koko maahan vuodesta 2001 alkaen.

Perälän siirryttyä Helsingin kauppakamarin johtoon liiton uudeksi toimitusjohtajaksi valittiin talon sisältä tutkimuspäällikkö Teemu Lehtinen.

Toimitusjohtajana Lehtinen käynnisti systemaattisen strategiatyön henkilökunnan strategiapäivillä Hanasaaressa heti syksyllä 1997. Liiton toiminta ja tavoitteet käytiin kokonaisuudessaan läpi ja strategiapäivän materiaali jaettiin hallitukselle.

Liiton ydintoiminnaksi todettiin edunvalvonta sekä tärkeimmät suorat jäsenpalvelut. Koska jäsenet halusivat liitolta nopeasti oikeaa ja hyödyllistä tietoa, sen tuli kaikessa toiminnassaan huolehtia siitä, että odotukset luotettavasta ja asiantuntevasta palvelusta saivat jatkuvasti riittävästi vastiketta.

Liitto palveli jäseniään tuottamalla ja välittämällä tietoa verotuksesta ja yksityistaloudesta. Jotta Veronmaksajat saattoi pitää suuren jäsenkuntansa ja organisaationsa, jäsenten oli Lehtisen mukaan tarvittava liittoa.

Vahvimmaksi perusteeksi liittyä jäseneksi oli todettu edunvalvonta ja tutkimus. Arvokkaaksi koettu veroneuvonta oli liiton ainoa henkilökohtaisen jäsenpalvelun muoto. Taloustaito- ja Taloustaito Yritys -lehdet olivat puolestaan tärkeimmät hyötytiedon kanavat.

Edunvalvontaan liitto linjasi vuoteen 2006 mennessä kolme suurta tavoitetta: Aikaansaada onnistunut pääoma- ja yritysverouudistus, varmistaa ansiotulojen verotuksen kevennysten jatkuminen tuntuvasti kautta linjan sekä toteuttaa oikeusturvaa ja palvelua parantava verotusmenettelyn uudistus eli esitäytetyt veroilmoitukset.

Puolenpitoa

Veronmaksajat tunnettiin järjestönä verraten hyvin, mutta laajapohjaiseksi kansalaisjärjestöksi sen hahmotti omista jäsenistäkin varsin harva. Liitto profiloitui julkisuudessa asiantuntijana ja kannanottajana, mutta ei jäsenmäärältään massiivisena edunvalvonta- ja palveluorganisaationa, joka pohjaa toimintansa henkilöiden ja yritysten suoraan ruohonjuuritason järjestäytymiseen keskusliittoon.

Liitto päätti jo keväällä 2001 ”Mikä Veronmaksajat” -kampanjan toteuttamisesta. Pyrkimyksenä oli nimenomaan tuoda esiin vähemmän julkisuudessa näkyvää puolta liiton toiminnasta. Viestinnällisenä tavoitteena oli profiloida liittoa valtiosta ja muista intressitahoista riippumattomana kansalaisjärjestönä sekä lisätä tietoisuutta suuren jäsenmäärän laajasta maantieteellisestä ja sosioekonomisesta jakaumasta. Kampanjalla pyrittiin toki myös jäsenhankinnan pitkäjänteiseen edistämiseen.

Syksyllä käynnistetyn viestintäkampanjan teema tiivistyi mainostoimisto Paltemaa Huttunen Santala TBWA:n ideoimana sanaan ”Puolenpitoa”, jota käytettiin kaikissa kampanjamateriaaleissa yhdessä liiton uudistuneen logon kanssa siitä eteenpäin.

Vuoden 1999 aikana jäsenmäärä kasvoi yli 10 000:lla. Veronmaksajien tulkinnan mukaan nousukauden vaurastuttamat suomalaiset heräsivät vahtimaan etujaan veronmaksajina.

Vuoden 2002 alussa jäseniä oli jo runsaat 190 000. Tämän jälkeen seurasi hiljaisempia vuosia, kun yritysjäsenten uushankinta heikentyi telemarkkinoinnin hiivuttua. Vuonna 2005 jäsenmäärä kääntyi kasvuun ja ylitti seuravana vuonna jo 200 000:n rajan. Vuosi 2006 olikin poikkeuksellinen, kun sekä henkilöjäsenten että yhteisöjäsenten määrä kasvoi voimakkaasti. Yritysjäsenten osuus nousi 19 prosenttiin.

Vuoden 2003 strategiapäivitys painotti jäsenhankinnan ”perälaudan” pitämistä kiinni. Avain myönteiseen jäsenkehitykseen oli poistuman hillintä hyvillä palveluilla. Liitto haki tasaista maltillista kasvua, kuitenkin ilman jatkuvan kasvun pakkoa. Jäsenten poistuma saatiin melko hyvin kuriin sekä henkilö- että yrityspuolella.

Osakesäästötilin kätilönä

Veronmaksajat oli koko historiansa kannustanut kansalaisten laajapohjaista ja pitkäjänteistä osakesäästämistä. Tämä näkyi vahvasti etenkin Taloustaidon sisällössä, jossa sijoitusaiheiset jutut ja sittemmin myös blogit olivat 2000-luvulla varsin suosittuja.

Joulukuussa 2016 Veronmaksajat toimitti valtiovarainministeri Petteri Orpolle aloitteen osakesäästötiliä ja muuta pitkäaikaissäästämistä selvittävän työryhmän asettamisesta. Samalla asialla olivat myös Finanssialan Keskusliitto, Pörssisäätiö, Osakesäästäjien Keskusliitto ja Suomen Pääomasijoitusyhdistys.

Eri sijoitusmuotojen verokohtelua selvittävä työryhmä asetettiin kesäkuussa 2017. Valtiovarainministeriön virkamiesten lisäksi siihen kutsuttiin ”yhteistä näkemystä rakentamaan” edustajat Finanssialan Keskusliitosta ja Veronmaksajista lakiasiainjohtaja Vesa Korpela.

Työryhmä esitti raportissaan toukokuussa 2018 mallin osakesäästötiliksi. Työryhmä puolsi yksityishenkilöiden sijoitussäästötilin sallimista siksi, että luovutusvoittoverotus rajoitti yksityishenkilöiden järkevää salkunhoitoa ja vinoutti sijoituskohteiden valintaa rahoitusmarkkinoilla.

Osakesäästötili toteutettiin pitkälti työryhmän esityksen pohjalta. Verotuksellisesti sitä kohdeltiin samoin kuin sijoitusrahastoja, joiden sisällä ei makseta veroa myyntivoitoista tai osingoista. Eduskunta hyväksyi osakesäästötilin maaliskuussa 2019 ja se otettiin käyttöön vuonna 2020.

Pandemian vauhdittama digiloikka

Koronavirusepidemia heikensi keväällä 2020 merkittävästi Suomen ja koko maailman talouden näkymiä. Talouspolitiikan päähuomio kohdistui koronaviruksen yhteiskunnallisten ja taloudellisten vaikutusten lievittämiseen. Toisaalta suomalaisessa talouspoliittisessa keskustelussa korostui myös huoli velkaantumisesta ja julkisen talouden pitkän aikavälin näkymistä, kun väestö ikääntyi ja työvoimapula rajoitti kasvua monilla aloilla.

Henkilöstö sai maaliskuun puolivälistä alkaen tehdä etätyötä omien työtehtävien sallimissa rajoissa. Voimassa oli myös yleinen suositus etätyöstä, mutta toimistolla käymistäkään ei kielletty, kunhan noudatettiin asianmukaista varovaisuutta ja huolellisuutta. Kulloisetkin käytännöt käytiin henkilökunnan kanssa läpi yhteisissä Teams-virtuaalipalavereissa. Etätyö sujui hyvin ja kaikki jäsenpalvelut pystyttiin tuottamaan ilman keskeytyksiä. Neuvonta pyöri jopa aikaisempaa paremmin, samalla tosin juristien keskinäinen ajatuksenvaihto jäi vähemmälle.

Verkossa tarjottiin maksuttomia webinaareja, joita markkinoitiin veroiltojen nimellä. Verkon kautta tavoitettiin aikaisempaa paremmin myös nuorempaa jäsenkuntaa. Neuvontaa työllistivät keväällä 2021 erityisesti kyselyt ensimmäisen koronavuoden veroilmoituksen etätyövähennyksistä ja matkakulukorvauksista.

Veronmaksajien vuosittaisen Verotapahtuman konseptia muutettiin vuoden 2019 jälkeen. Tilaisuudesta tuli yksipäiväinen ja samalla luovuttiin messutyyppisestä esillepanosta. Seminaarimuotoinen tapahtuma Finlandia-talossa toteutettiin koronaepidemian vuoksi pelkkänä verkkolähetyksenä. Vero2022 oli jo hybriditilaisuus, jota saattoi seurata verkossa tai paikan päällä.

Koronaepidemiasta liitto selvisi yllättävänkin hyvin. Pandemia muutti työkäytäntöjä ja palveluiden järjestelyjä – osin myös pysyvästi – ja nopeutti digiloikkaa myös Veronmaksajissa.

Liiton verotapahtumasta on kehittynyt yksi eduskuntavaalikevään päänäyttämöistä. Vuoden 2019 vaalipaneelin tiimellyksessä puheenjohtajat Pekka Haavisto (vihr), Petteri Orpo (kok), Antti Rinne (sdp) ja Juha Sipilä (kesk).